© 2017- BY VELI-ANTTI SAVOLAINEN ". Proudly created with Wix.com

TARINOITA AFRIKASTA 1. Voit lähettää pojan kylästä - mutta et kylää pojasta

February 16, 2018

 

 

KUINKA JOUDUIN AFRIKKAAN?


Istuimme keväällä 1998 Joensuun lentokoneessa Timo Palanderin kanssa.
-Kuule, Veli-Antti, luuletko, että nämä tietoyhteiskuntaideat toimisivat myös Afrikassa.

En ollut koskaan käynyt Tunisiaa etelämpänä koko maanosassa.

-Niin, onhan siellä ihmisen perusyhteisö, kylä,olemassa. Eiköhän siinä verkostoituminen toimi, tuumasin lonkalta.

 

  Työkavereitani Afrikassa CABLE (Capacity building for local authorities) projektissa

Afrikassa 2003.

Olli Vesterinen (vas) ja Timo Palander.



Palanderit ovat aina olleet aikaansaavia ihmisiä. 
Kahden ja puolen vuoden kuluttua Timo soitti Namibiasta ja kertoi Namibian kuntaministeriö päättäneen, että meidän firma saa rakentaa seitsemän Työtoria ja 1-verkon Ministeriölle, aluehallinnolle ja kunnille.

Vappuna 2002 olin ensimmäisen kerran Windhoekissa. Kentältä menimme suoraan neuvotteluun ministeriöön. Muut paitsi Timo ja minä olivat mustaa väkeä. Oli se outoa, mutta vartissa värit menivät mielestä ohi.

Olin eronnut mies - ei ihme, että huomasin, kuinka kauniita he ovat.
Olen käynyt parissa sadassa kodissa niin kylillä kuin kaupungeissa, köyhyys on ollut uusi tuttavuus tässä mitassa. Uutta on ollut myös kuinka ylpeitä pienistä askeleista voi olla ja kuinka tärkeitä ne ovat.


Pian opin myös kuinka vähän opetettavaa meillä on, kuinka paljon olemme kehityksessämme menettäneet ja kuinka tärkeää on, että suku välittää ja yhteisö on olemassa. Senkin opin, kuinka kauheaa jälkeä saamme aikaan, yrittäessämme saada aikaan kehitystä meidän keinoillamme.


Me menemme mielellämme Afrikkaan auttamaan, mutta eivät afrikkalaiset auttajia kaipaa, he osaavat itsekin hoitaa asiansa.
Meillä valkoisilla on se luulo, että vain me osaamme. Olisi sama jos ruotsalaiset tulisivat Suomeen sanomaan, että antakaa meidän nyt neuvoa ja johtaa teitä suomalaisia miten asioita hoidetaan, kun me olemme niin paljon paremmin koulutettuja ja muutenkoin fiksuja ja filmaattisempia, siksi, että olemme Ruotsista ja pidempiä…

Tulisin kohtaamaan tämän vielä moneen kertaan tulevina vuosina.

 

 

 

Afrikkalaista kulttuuria luullaan Euroopassa nuoreksi.

Tässä kivipiirroksia Twyfelfountanissa Namibiassa,

7000 vuotta vanhoja, kuvassa näkyy pingviinejä,

joita on voinut nähdä 1300 kilometrin päässä.

- Matkailu avarsi mustia miehiä jo silloin, kun me olimme Uralilla.

***
Istuin ministeriössä työskentelevän pomoni, Ms Muundjan kanssa tarinapiirissä takkatulella Okahandjan Lodgessa. Pomutu kertoi, miten hän oli tutustunut apartheid-elämän värikarttaan ensimmäisen kerran nelivuotiaana.
-Olin äidin kanssa kävelyllä täällä Okahandjassa; kadun toisella puolella leikki valkoisia lapsia, halusin mennä sinne itsekin leikkiin mukaan, äiti kielsi, minä vain halusin.
- Sitten Äiti kertoi silmät kyynelissä, mitä on olla musta. 

Pomutu Muundja on minua vuoden vanhempi nainen. Hän vastasi asunto- ja alueministeriön koulutusosastosta.

Pomutu Muundja,


Tätä ennen hän oli vapausliikkeessä parikymmentä vuotta, suuren ajan puskassa. Kun minun tarinani vuoro tuli, kerroin omasta Äidistäni, joka oli 18-vuotiaana lähtenyt ensimmäiselle evakkoretkelleen Lahdenpohjasta, palannut ja paennut pitkin tietä pommien tippuessa perheensä kanssa taas, nyt jo isoveljeni sylissään.


Siinä kertoessani ymmärsin itsekin ensimmäistä kertaa, mitä minua edeltävä sukupolvi oli kokenut täällä.


Kun meillä oli vaikea paikka Suomen Namibian byrokraattien kanssa ja näytti, ettei päästä eteenpäin, ystäväni Clifton Sabati otti minua olkapäistä kiinni, katsoi suoraan silmiin ja sanoi:
-Veli-Antti, minä olin kahdeksan vuotta vankileirillä hoitamassa sairaita ja haavoittuneita. Luuletko, että me annamme periksi pikkuongelmien edessä. Ei elämä pitää ottaa kiinni, me viemme tämän läpi.


Siinä selvisi, millä meiningillä Suomi-poika lähti maksamaan sotakorvaukset ja luomaan maan teollisuuden 1940 ja 50 -luvulla. Clifton ja Pomutu ovat pioneerisukupolvea, maailma sai taas ihmisen mittasuhteita.
Pioneerihenki ja Sisu ei ole lähetystyön tuloksia, vaan ominaisuus, joka liittyy päättäväisyyteen joka uuden tulevaisuuden ensimmäisellä rakentajapolvella on aina vapauden koitettua.

 

 EOffice Okahandanjassa.


***
Meidän työmaanamme oli 2002-2004 innostaa ihmiset tietotekniikan ja avoimien verkostoituneiden hallintorakenteiden käyttöön nettiä hyödyntäen.
Suomen Ulkoministeriön arvioija sanoi, ettei tätä hanketta tulisi käynnistää, valmiutta ei ole. Meidän piti saada 150 hallinnon työntekijää koulutukseen. Heistä neljä viidestä ei ollut koskaan käyttänyt näppäimistöä.
Marraskuussa kursseille tuli eri puolilla maata 228 ihmistä. Helmikuussa toisella kierroksella pelkästään Otavissa mukaan tuli 70 ihmistä 200 jäi ulkopuolelle. Khorixasissa kouluttajamme Nico, Tanigu ja Marichen kouluttivat viidessä päivässä 130 ihmistä…


Seuraavana syksynä Elsie ja Eben kouluttivat neljässä kuukaudessa yli 400 asukasta neljän tietokoneen avulla käyttötaitoihin.

Olen muistanut monta kertaa mitä Timo sanoi minulle, ”ideat, joita Suomessa on kehitetty toimivat ehkä missä vain, mutta täällä meitä todella tarvitaan.”


Timo on oikeassa, mutta kehitystyöntekijäksi tai konsultiksi minusta ei ole.


Afrikan, namibialaisten voima tekee tulijasta korkeintaan partnerin. Heidän on tehtävä, meidän mahdollisuutemme olla mukana on vain liittyä mukaan ja jakaa kokemuksia.


Kaikkein vaikeinta oli oppia hyväksymään valkoisen miehen paikka kaiken vääryyden jälkeen. Hekin ovat kuitenkin osa Afrikkaa. Viidennen polven valkoinen mies ei enää ole belgialainen eikä hollantilainen. Hän on afrikkalainen, nyt samassa paikassa muutkin, kokonaan uuden ajan alussa.


Vapaus ja tasa-arvo ovat tulleet, mutta vasta opittavaksi. Nelson Mandelan ja muiden mustien johtajien esimerkki katkeruuden voittamisesta ja maltillisesta muutoksesta ovat maailmanhistorian suurimpia tarinoita. Ihan samanlaisia, kun Suomessa sijoitettiin 400 000 pakolaista hetki sitten toisten maille, mutta samaan yhteiskuntaan.

Luulin, että tätä kannattaa jatkaa. Elämä heitti tielleni Afrikasta naisen ja lapsen, olisi siis viisasta mennä oppimaan tulevan vaimoni kulttuuri ja antaa vauvalle juuret myös äidin maasta.

Palasin Afrikkaan keväällä 2004 jäädäkseni, mutta kaikki ei mennytkään niin kuin suunnittelin...

 

 Marichen 2001 kun tapasimme...

 

 

 

Jatkuu
 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

OTA OSAA KESKUSTELUUN:

RADIOSSA

RADILOGO ohjelma ja Hegel.jpg
Olemme myös radiossa. Kuuntele lyhyt esittely
tai mene nettiradion ohjelmasivuille
Televisiossa
Näyttökuva 2019-1-2 kello 15.38.30.png
Osallistu
LINKKIPALLOMERI.jpg
kolmas_draft1 – Kopio.jpg
Tieto-ekirjat
Näyttökuva 2018-10-21 kello 18.53.41.png