© 2017- BY VELI-ANTTI SAVOLAINEN ". Proudly created with Wix.com

KATOAVA KOTIPAIKKA. Kukaan ei ole mistään kotoisin

January 19, 2018

Suomi on teiden risteyksessä, jatkuuko edes nykyinen maakunnallinen kaupunkikeskusmalli, ja esimerkiksi yliopistojen tasapuolinen kehittämistyö vai siirtyykö Suomi vain tuotantotaloudellisen tehostamisen tielle voittavien pääradan kaupunkien keskityskaupungiksi? 

 

Paikan paradoksi

 

Elämme kummallisten paradoksien aikaa; tietotekniikan ja tietoverkkojen pitäisi poistaa ajan ja paikan esteet, koska suuri osa ihmisistä voisi teknisesti tehdä työtään kotona tai missä haluaa, mutta fyysisen kontaktin merkitys näyttää vain kasvavan

 

 

 

 

Robotiikka, 3D toistaminen ja nerokkaat, helppokäyttöiset kommunikaatiovälineet yhdistävät meidät yhteisverkossa. 

Voimme kontaktoida älypuhelimessa kuvan. äänen ja tekstin kautta  maailman kaikkien lukutaidottomien ja työtoverien piireihin, verkostoihin, vertaisryhmiin ja osuuskuntiin. Silti me menemme töihin tiettyyn paikkaan tietyksi ajaksi työmatkatessamme sopuleina tunteja viikottain.  

Me rakennamme edelleen lisää peltomarketteja vaikka netistä saa kaiken tilattua kotiin paremmalla sortimentilla ja ilman ravaamista.

 

Lähityö kotona olisi ulottuvilla ja voisimme asua maalla mukavammin, väljemmin ja  halvemmalla. Vihreätkin ajavat meitä kuitenkin ei kaupunkeihin vaan Metropoleihin.

 

Metropoleja me suunnittelemme, kuten jo Kataisen hallitus sanoi silloisen kuntauudistuksen perusteluissa: työmatka-alueiden mukaan, ja kaupunkeja suunnitellaan yksityisautoilun varaan, vaikka itseohjautuvat autot ja sitä myötä koko liikenne uudenlaisen liikkumisen vuoksi muuttuu.

 

 

 

Yhteiskunnissa asiat tapahtuvat hitaasti, mutta nämä megatrendit ovat jo niin ovella, että mahdollisuuteen hyödyntää niitä eturintamassa kannattaisi tarttua, jotta saamme uudenlaista pöhinää talouteemme oman vahvuusalueemme pohjalta.

 

Ne eivät ole uhka vaan mahdollisuus.

 

Meidän pitää ryhtyä uudistamaan ei enää eilisen teollisuusyhteiskunnan malleista ja siellä saavutetuista eduista, vaan huomisen vaatimuksista lähtien. 

Se pitää tehdä yhdessä, siinä on Kolmannen Itsenäisyystaistelun suuri haaste.

 

Kaiken pitäisi hajautua ja glokalisaation. kukkia tietoteknisen vallankumouksen vuoksi. 

 

 

Silti kuntauudistuksia kehitetään keskittämällä ja suurentamalla vailla puhetta lähidemokratiasta tai kotipaikkaidentiteetistä. Tyttöjä ja poikia otetaan pois kylästä, mutta lähteekö kylä heistä? 

Tietoyhteiskunnan fyysinen toteutumismalli on ollut itsessään paradoksi. Maailman tietotaloudellinen, -sisällöllinen ja tekninen osaaminen on keskittynyt muutamiin New Yorkin kortteleihin, Kalifornian Piilaaksoon ja muualla Intian Bangladoren ja Länsi-Helsingin, Espoon, Tampereen ja Oulun kaltaisiin keskuksiin. 

 

Oulun tai Joensuun seutu menestyy näennäisesti muiden keskusten kanssa hyvin, mutta koko ympäröivä maakunta on raju menettäjä. 

Esimerkit osaamiskeskittymistä antavat aiheen uumoilla, että uuden työn ihannemalli ei ole työpaikkatyö tai etätyö, vaan niiden sekoitus - niissä ammateissa kuin se on mahdollista. 

 

Glokalisaation idea on toimia paikallisesti, hyödyntää paikallisuutta ja osaamisryppäitä, mutta ajatella maapalloisesti eli hyödyntää kommunikaatioverkkoja ja tiedon lähteitä kun palvelua tai tuotetta myydään. 

 

Kaiken tämän keskellä työelämän uudistaminen tapahtuu Suomessa kuitenkin katsomalla peruutuspeiliin kuin eläisimme huomenna eilisen tilanteessa. Vanhan yhteiskunnan tuotannon ja työelämän mallit kahlitsevat näkemään kauas. 

 

Uusi ajattelu työntekijän kunnioittamisesta ja työuran pidentämisestä työelämän laadun parantamisella, motivaation ja mielekkäämmän ja sitä kautta kevyemmän työajan kautta johtaisi pienempiin elinkuluihin, liikkumisen ja saasteen vähenemiseen ja johtaisi työpaikkatyöpäivinä kohtaamisiin, jotka estävät yksinäisyyttä ja masennusta. 

 

Emme olisi kotona tai kahvilassa enää etätyössä tehtaalta tai konttorissa vaan lähityössä omassa elämässämme. 

 

Jos pyritään työurien tuoton paranemiseen ei se synny kolmikannan taaksepäin saavutettuihin etuihin katsomalla vaan parantamalla elämän ja silloin itse työelämän laatua. Tämä neuvottomuus, pähkäily, jota Suomessa tässä asiassa noudatetaan on kohtuuttomasti parjatun filosofi Pekka Himasen mukaan vain sairaudenhoitoa eikä mahdollisuuksien käyttöä. 

 

Ihmisen osa

 

Entäpä siis ihminen itse - kaiken muuttamisen keskellä?

Voisi luulla, että luonnon osana hänkin kasvaa kotimaaperästään, ammentaa kulttuurisen voimansa siitä kasvuympäristöstä, missä lapsuus ja nuoruus on eletty. 

 

Karjalaisen siirtoväen ikuinen kaipuu kotiin kertoo vielä toisen polven evakollekin, että kodin myötä on menetetty jotain pysyvää, vaikka uuteen onkin sopeuduttu. Kotiseudun muistojen suljettu lipas on jossain ihmisen sisällä suljettuna kipeänä kohtana, joka harvoin avataan kyynelten tulla.

Tuolta olet tullut, siellä ovat esi-isien maa, tavat ja kulttuuri.

 

Missä sinä olet nyt, mistä tulleena, minkälaisena, miksi muuttuneena, mikä kiinnittää Sinut uuteen kotipaikkaan? 

 

Suurkuntako? Sotealue? Maakunta? Metropolihallinto?

 

Vanha maailma kohtasi 1970-luvulla kolme haastetta. 

Ensin, maaltamuuton seurauksena, ihmiset irtautuivat paikasta, mutta samalla muuttivat myös toisenlaiseen kulttuuriin ja toimintaympäristöön; kaupunkiin.  Heille ei ollut muuta kotouttamisohjelmaa kuin sosialidemokratian ja betonilähiön syli. 

Uusiin ympyröihin oli vaikea asettautua ja uudet yhteisöt vaikea löytää. 

 

Toiseksi valtio ja kunnat alkoivat kilpailla kolmannen sektorin kanssa, hyvässä tarkoituk­sessa. Säädettiin lakeja nuorison, kulttuurin ja urheilun valtionavusta, toiminnan tavasta ja ohjattiin toimintaa kuntien vastuulle Ruotsin mallin mukaan. Kaikkea varten alkoi olla täälläkin ombudsmaneja, toiminnanjohtajia ja asiamiehiä. 

 

Kolmanneksi televisio ja viihdeteollisuus ja sittemmin tietotekniikka alkoivat muuttaa ar­jen käyttäytymistä ja tapaamme kommunikoida.

 

Neljänneksi, nimenomaan 1970-luvulla, kaikki oli politiikkaa, rahat suunnattiin poliittisille toimijoille ja kolmannelta sektorilta ka­tosi valtava määrä toimijoita. 

Nyt 30-40 vuotta myöhemmin omaehtoinen osaaminen tun­tuu olevan paljon vähäisempää. Yhteisöt toimivat toiminnanjohtajan johdolla toimis­toissa. 

 

 

Huomasin silmiinpistävällä tavalla yhden pienen suuren asian, kun tulin vuosien poissaolon jälkeen Suomeen 2006. Lapset olivat kaupungeissa kadonneet leikkimästä kavereiden kanssa pihoilta ja metsistä. Lastentarhoihin, maksettuihin harrastuksiin, television ääreen, nettiä näpelöimään? 

Lapset eivät kaupungeissa entiseen tapaan enää leiki keskenään - kuin ohjattuina. Harrastuksia on, oikein kalliita, mutta kavereita yhä vähemmän. Amerikkalainen pelko on iskenyt tännekin. Vasta Pokemon Go on tuonut lapset takaisin kaduille ja puistoon.

 

Hyvin­vointi-Suomea voisi siis kritisoida siitä, että se ryhtyi tekemään liikaa ihmisten puolesta. Silloinhan olisi aivan oikein jos kuntien ja valtion tehtäviä supistettaisiin niin kuin nyt ha­lutaan. Kysyä vain pitää, onko tämä ”yhteiskunta” enää valmis ottamaan vastuita, yksilö- tai perhetasolla, lähimmäisistään. Voisiko kolmas sektori tässä toimia vai pelaako kaikki paremmin jonkin firman vastuulla?


Viisaus on varmaan, että määritetään ydinalueet, kuten terveys- ja sosiaalitoimi, koulutus joissa yhteiskunta toimii keskittyen nii­denkin sisällä ydintoimintaan ja osaamiseensa, osan voi hoitaa muukin toimija kuin yhteiskunta, joka kuitenkin ostaisi palvelun ja voi vaihtaa huonon palvelun tarjoajan. 

 

Kunnilla on 535 eri tehtävää kerrottiin. Miksi Kataisen hallituksen kuntauudistusta ei aloitettu nii­den tarvetarkastelusta vaan Henna Virkkusen karttaharjoituksista?,Ei ihme ettei mistään tullut muuta kuin tarpeettomia uskoa syöviä suunnitelmia. Keskustan SOS-hallitus joutui aloittamaan taas alusta ja tietenkin kokonaan uusin premissein. 

 

Valtio vetäytyy monesta vastuusta ylikan­sallisuuden nimissä. Syntyisikö kansalaisyhteiskunta paremmin jos ihmisten itsensä annettaisiin toimia enemmän, vähemmin normein, omaehtoisestikin, instituutioiden tai markkinoiden sijaan? Sata vuotta sitten Suomi rakennettiin näin alusta loppuun. Pankkilaitos, kauppa, puhelinliikenne, kirjastolaitos, neuvolajärjestelmä... Se oli kuitenkin ihan mutta kuin ”valinnanvapauden” kautta luovutettava liiketoiminta jättiyrityksille.

 

 

 

Pitää kuitenkin huomata, kuten myöhemmin lähemmin todistan, että ihmisten oma aloite on herännyt ja yhteisliike kasvaa. 

Erilailla kuin ennen, enemmän hetkessä ja vailla raskaita muotoa, mutta samalla intohimolla, palolla ja yhteishengellä kuin seuroissa, liikkeissä, osuuskunnissa viime vuosisadan alussa ennen itsenäisyyden aikaa kun Suomen perustaa luotiin. Valtio oli Venäjän, yhteiskunnallinen aloite ihmisten, yhteiseksi hyväksi.

 

Nykyään äänestysprosentit jäävät vaali vaalilta alhaisiksi ja usko poliitikkoihin heikentyy koko ajan. Luottamus lisääntyy poliisiin, armeijaan ja muihin hierarkian symboleihin. Hallitukset nähdään vetäytyjänä, joka sanoo, ettei se voi vaikuttaa taloudellisiin päätöksiin edes omis­tamissaan yhtiöissä, se supistaa sosiaali- ja koulutuspolitiikkaa raamittaa omat kehyksensä niin ettei kykene reagoimaan kunnollisesti.

Mitä meille itsellemme tapahtui kun yhteiskunnassa tapahtui, historian aiempaan kulkuun nähden, liikaa, liian lyhyessä ajassa?

 

Sodan jälkeisen muuttoliikkeen seurauksena suvut siis hajaantuivat. Perheet pirstaloituivat, naapurit erkaantuivat ja vaihtuivat, työ muuttui kokonaan uuteen, torpista muutettiin Hervannan ja Jakomäen betonisiin kanakoppeihin. Vanha maaseudun yhteisö, jossa taloilla asuttiin eri sukupolvet saman katon alla, katosi.

 

Mummut ja papat jäivät vielä maalle ensin yksikseen mutta siirrettiin sitten kylälle vanhainkotiin. Tätejä ja setiä ei enää ehditty tavata, kun töissä oli niin kiire. Lapset pysyivät sentään mukana, mutta perheen aika alkoi kulua enemmän olohuoneen puhumattomassa elokuvateatterissa. 

 

Television äärellä asuttiin muutama vuosikymmen aina siihen saakka kun vauraus; isommat asunnot ja tietokone siirsivät lapset olohuoneestakin tuijottamaan kokonaan omaan huoneeseensa amerikkalaisen maailmanviihteen loputonta tappamista, nakua, epätosi-tosi-tv:tä, natsihevirokkia ja pum-pum-pelejä ipadista tai älypuhelimesta. 

 

Kiireiset vanhemmat menettivät tekemisyhteytensä näihin uuteen digitaaliseen maailmaan siirtyneisiin lapsiinsa.  

Tutkimus kertoi syksyllä 2015, että monet lapset eivät osaa puhua kunnolla vielä kolmivuotiaina. Syynä, etteivät äiti ja iskä ehdi puhelemaan heille koska pitää ipaddailla niin paljoin somessa.

 

Kun lapset alkoivat muuttaa pois kotoaan yhä varhemmin ja monet joutuivat uusköyhälistöön, pienen opintotuen ja pätkätöiden varaan pieniin sinkku-asuntoihinsa. Vanhemmat tukevat heitä rahallisesti, mutta kontakti on kuitenkin heikompi kuin heidän omassa nuoruudessaan. 

 

Nuorisojärjestöt ja pihaleikit vaihtuivat maksullisiin yksilöharrastuksiin ja kilpailulajeihin. Kiireiset ja huono-omatuntoiset isät ja äidit arvelivat kuitenkin, että lasten onni kasvaa, kun heille annetaan laatuaikaa ja kärrätään kalliisiin harrastuksiin.

 

 

 

Lapsilta meni se mikä on heille arvokkainta, turvallinen, arkinen yhdessäolo. Kivat pikkujutut jäivät kiireessä, oli vain laadukkaita isoja juttuja, mutta niin lyhyitä hetkiä.

 

Ihmiset alkoivat olla yhä enemmän itsensä kuin toistensa kanssa. 

 

Sellaisessa menossa menevät voimat, enemmin tai myöhemmin. Kun lapset kasvoivat nuoriksi kasvoivat kivutkin. Niiden purkamiseen oli yhä vähemmän mahdollisuuksia ja taitoja, kasvuikäinen ei enää osannut tuoda huolta kotiin, kun siellä ei oltu ennenkään keskusteltu. 

Jääkaappimagneetin kanssa on vaikea purkaa huolia. 

 

Kasvuiän hormonaalisessa kaaoksessa työpaikalla, lukiossa, ei ollut enää luokan yhteisöä, vaan se oli muuttunut yliopiston pikkukuvaksi, kuitenkin ilman opiskelijaelämään kuuluvia sosiaalisia rakenteita, yhteisöjä tai mallia. Luokkayhteisö meni eikä osakuntaa tullut - ei ihme että Tasavallan Presidentti Sauli Niinistökin kiinnitti syrjäytymishuomiotaan luokattoman lukion seurauksiin. 

 

Kuraattorit, psykologit ja terkkarit oli säästetty pois. 

 

 

 

Vanhuus menetti viisauden arvovaltansa ja arvostuksensa kun bisnes oli tarpeeksi kauan huutanut nuoruuden ihannetta. Vasta kun kapitalisti laski, mitä tämä asenne maksaa ja yhteiskunta ynnäsi eläkemaksut, puhe ikääntyvistä työntekijöistä laimeni alkaakseen uudestaan ahneuden ajassa. 

 

Työtä saisikin tehdä ihan 68-vuoteen saakka, ei siksi että sille annettaisiin arvoa, vaan siksi, että se olisi halvin ratkaisu. Kolmikanta joi kolme vuotta kahvia kunnes Matti Vanhasen näky hiihtoladulta toteutui. Heureka, eläkeuudistus tulkoon – ja se tuli.

 

Uusliberalismissa tulevaisuudesta tuli talouselämässä vuosikvartaali ja yritykset hylkäsivät yhteiskunnallisen vastuunsa voiton alttarille. 

 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio Suomi alkoi kopioida kaiken Yhdysvalloista. Voiton sammumattoman janon, lyhytjännitteisyyden, vahvemman mallit, vastuuttomuuden, rahalla ansaitun, mutta usein ohuen sivistyksen ylemmyyden ja arroganssin, hävyttömyyden niitä kohtaan, joilla ei ollut millä mällätä. 

Psykologit alkoivat puhua varakkaiden ja itsensä ylentäneiden ”hyytävästä vihasta” kilpailuyhteiskunnassa, niitä kohtaan, joiden tavaramäärä oli vähäisempi. Menestystä haettiin amerikkalaisen rahanteon oppien mukaan muista välittämättä. Muutenkin tunnekylmyys alkoi vaivata kansakuntaa kuin ikuinen talvi, sitä ei kuitenkaan huomattu, koska rahaa tuli niille, joilla valta oli. 

 

Finanssikriisi meni itse asiassa vuosikymmenen aika mukavasti koska se koski Suomessa vain köyhiä. Keskiluokka jatkoi ikuisen joulun ostoksiaan kuin ei mitään olisi tapahtumassa. Rahaa oli yhä enemmän ja sillä saattoi ostaa tavaraonnea kylmän keskelle.

 

TÄSTÄ ON KYSE

- itsehallinnosta

 

Kataisen ajan kuntauudistuksessa oli siis kyse ideologiasta ja vallasta ei kuntapalveluista. 

Sama kamppailu alueista jatkuu keskustahallituksen aikana. 

 

Kummassakin mallissa kuntien itsehallinto ja asema murtui; kokoomusvedossa haettiin valtion roolin korostumista teollisen yhteiskunnan yhdyskuntasuunnittelun malleista, keskustan vedolla keskitetään maakuntiin maatalousyhteiskunnan yhdyskuntasuunnittelun malleista – jos nyt haluaa kärjistää. 

 

Havainto molemmissa tapauksissa on, että niissä ei havaita yhteiskuntaelämässä tapahtuvaa teknologis-toiminnallista muutoksen megatrendiä ja luonnon asettamia rajoituksia. Suomea suunnitellaan eilisen ehdoin huomista huomaamatta.

 

 

Siksi Kolmas Itsenäisyystaistelu on taistelua myös MuunSuomen puolesta ettei syntyisi vain voittava, yksi kaupunki.

 

Laajasti ottaen menossa oni siis eräänlainen valtiovallan siirtymäprosessi julkisesta yksityiseen, monesta pienestä muutamaan suureen. Tätä voidaan kuvata pyrkimykseksi valtion vallan purkamiseksi saman aikaisesti uuden yritysvetoisen maakuntahallinnon suuntaan kunnallisen itsehallinnon kustannuksella.  

 

Koko pyrkimyksen periaatteellinen pulma on, että se on pahasti ristiriidassa perustuslain kanssa. Jos perustuslakia rikotaan se ei ole tavatonta niinhän tehtiin myös liityttäessä vaikkapa eurooppalaiseen rahajärjestelmään.

 

Valta halutaan jakaa muutenkin uusiksi; ensin globalisaatioon, sitten markkinoille, natolle, eurooppalaiselle federaatiolle Brysseliin, konsulteille, tuottajafirmoille,  elinkeinoelämälle, lobbareille ja kolmikannan muille osapuolille – vain kulut on siirretty kuntiin, ei desentralisaation vaan kustannusten vuoksi. 

 

Kunnissahan veronkorotukset eivät näy vaaliuurnilla kuin paikallisesti.

 

”Politiikka pysyy alueellisesti sidottuna, kun sen sijaan talous, sotilaallinen valta ja kulttuuri muuttuvat yhä globaalimmiksi ja sitä kautta yhä vähemmän tiettyyn alueeseen tai valtioon kytkeytyneiksi.”

 

Vallan siirtymä ei suuntaudu pelkästään kansallisvaltiosta sen rajojen ulkopuolelle: sitä tapahtuu siis myös kansallisvaltion sisällä. 

 

 

 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

OTA OSAA KESKUSTELUUN:

RADIOSSA

RADILOGO ohjelma ja Hegel.jpg
Olemme myös radiossa. Kuuntele lyhyt esittely
tai mene nettiradion ohjelmasivuille
Televisiossa
Näyttökuva 2019-1-2 kello 15.38.30.png
Osallistu
LINKKIPALLOMERI.jpg
kolmas_draft1 – Kopio.jpg
Tieto-ekirjat
Näyttökuva 2018-10-21 kello 18.53.41.png